Arjen helmiä

Arjen helmiä

maanantai 27. heinäkuuta 2015

Asunnonetsimiskiertue

Yhdeksän muuttoa takana, mutta missä asumme nyt? Tämä on aihe, joka on herättänyt etenkin naapurustossa kiinnostusta, hämmennystä, pitkiä katseita ja mikä kummallisinta, jopa selän kääntämistä. Asumme nimittäin vanhempieni asunnossa kotikaupungissamme. Älkää säikähtäkö, tämä ei ole minkäänsortin kommuuni, elämme täällä kolmestaan mieheni ja tyttäreni kanssa. Olemme asuneet viidennen kerroksen huoneistossa nyt viime kesästä saakka, ja vuosi ilman pahvilaatikko- ja jätesäkkielämää on ollut meille onnea, suurta ihmettä. Ratkaisu on kuitenkin väliaikainen. 

Asunnon haussa vaatimuksia on paljon. Parkettilattia, maalatut seinät, ei eläimiä, ei homeita, ei kemikaaleja, ei päästöjä, ei sähkölämmitystä, ei liian kuivaa ilmaa... Jos yksikin osa-alue heittää hitusenkin, oireet räjähtävät kuin tulivuorenpurkaus. Vanhempieni asunnossa selviän arjesta, vaikka muutaman huoneen vaatekaapeissa onkin aineita, jotka eivät toimi yhteistyössä silmieni kanssa. Ilmanvaihto myös vaihtelee päivittäin koko talossa, kun viluiset naapurin mummot työntävät kutomansa villasukat ilmastointitötteröihin vetoa ehkäisemään. Mahdottomat mummukat.

Tällä hetkellä elämme tietynlaisessa välitilassa. Mietimme illat, mihin kaupunkiin lähtisimme ja miten välttäisimme jo kokemamme asunnonetsimiskiertueen. Onhan se hienoa käydä keikalla joka kaupunginosassa, mutta siitä huolimatta turnee ei nyt huvittaisi.  Yritänkin pitää päivittäin mielessäni eräästä kortista lukemani sanat "silloin kun kaikki on auki, kaikki on myös mahdollista". 

Jossain meille on varattu talo, josta teemme kodin. Jonka sisutamme kaunein värein ja jossa tuoksuu puhtaan valkoiselle. Se on koti, jossa silmät lepäävät ja hymyilevät.



sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Omaisuus selkärepussa

Olemme muuttaneet viimeisen muutaman vuoden aikana yhdeksän kertaa. En haluaisi sanoa tuota lukua ääneen, mutta totuutta on vain katsottava silmästä silmään (sananmukaisesti). Tiaisenkatu, tikkamäentie, jokikatu, noljakankaari, kalevankatu, korpiselänkatu, lääsöntie.... Näitähän on. Voitte arvata, että olemme saaneet posteljoonien polkupyörien ketjut soimaan. Meillä on kokemusta joka vuodenajan muutoista. Kesähelteistä lumimyrskyyn ja uuden vuoden iltotulitusrakettien keskeltä vappuaattoon. Ensimmäisissä muutoissa tavaraa oli vielä paljon, kunnen selvisi yksi järkyttävä asia. Pommi kulkee mukana.

Tuo saatanan home oli tunkenut hometalossa asuessamme itiönsä meidän jokaiseen tavaraan. Jouduimme hävittämään kaiken. Vaatteet, kengät, kirjat, huonekalut, liinavaatteet, laukut, matot... Keräsimme pieneen laatikkoon kaikista rakkaimmat, muutamat tavarat ja laitoimme jälleen Tori.fi-sivustolle asunnonhakuilmoituksen. Julkaistu.

Omaisuutemme mahtui tuolloin selkäreppuun. "Tulipahan tehtyä pientä inventaariota", mieheni heitti. Silloin ei naurattanut, ei kumpaakaan. Oli jaksoja, kun nukuimme rähjääntyneillä patjoilla ja söimme lattialla pahvilautasilta munakasta. Luimme taskulampun kanssa opintotehtäviä eri asuntojen olohuoneiden lattialla ja teimme kaikki ruoat siinä yhdessä omistamassamme kattilassa. Ette arvaa sitä päivää, kun saimme ostettua uuden TV:n. Tai sängyn tai pyykinpesukoneen. Jokaisesta osasi olla kiitollinen.

Nyt tänä päivänä en ole katkera menetetyistä tavaroista. Olemme saaneet kerättyä hyvin välttämättömät huonekalut, vaatteet ja kodintavarat. Olemme konkreettisesti nähneet, ettei onni asu tavaroissa. Se asuu jossain aivan muualla.

Rakas isosisko




Kävelyllä

maanantai 13. heinäkuuta 2015

Tavallisen erityistä elämää

Älkää säikähtäkö kirjoituksiani. Vaikka oireilenkin päivittäin ja kipu on kroonista, emme silti puhu päivittäin mieheni kanssa silmistäni. En halua, että olen pelkkä silmä ja sairaus, vaan ihminen, äiti ja vaimo siinä missä kaikki muutkin. Pikku vaimo, niin kun mieheni minua usein kuvailee. Yritämmekin tällä hetkellä elää mahdollisimman tavallista elämää ja arkea vaippavuorineen, yövalvomisineen ja yhtenään pursuavien tiskivuorten kanssa.




En myöskään halua, että tyttäremme joutuu kärsimään minun sairaudestani. Vaikka kuinka koskisi, se ei ole lapsen vika. Yritänkin tuoda erityiselämää lapsellemme positiivisella tavalla esiin. Käsilaukusta saa kaivaa välillä kymmenet pikku tippapipetit ja käyttää noita suurina aarteina leikeissä. Laskettelulaseja saa kokeilla ja kyllä, ne löytyvät välillä miehenikin päästä. Myönnettäköön että joskus on itkettänyt kesken leikin, minua siis. Olen selittänyt tyttärelle, että äitiin nyt koskee, mutta menee ihan kohta ohi. Tyttö on katsonut silloin minuun, levittänyt tuon valloittavan hymynsä ja sanonut sen ainoan osaamansa sanan "kakka". Kyllä siinä kipu saa hetkessä vahvan vastustajan, arjen pienen helmen.


Mökkeilyä

tiistai 7. heinäkuuta 2015

Onnellinen-surullinen hymy

42 silmälääkärikäyntiä opiskeluaikana, lukuisia silmätulehduksia, silmäoperaatioita, sarveiskalvon haavaumia ja sitten se maaginen luku; 5000 silmätippaa vuodessa. Tipaton tammikuu ei onnistunut minulta tänäkään vuonna.

Kärsin siis erittäin vaikea-asteisesta kuivasilmäisyydestä, sicca syndroomasta. Juuri tuon kuivuuden vuoksi oireilen lähes kaikelle mahdolliselle ja mahdottomalta tuntuvallekin. Tuo sicca tunkeutuu elämäni jokaiseen osa-alueeseen. Se vaikuttaa huonekalujen ostamisesta vessan pesuun, saunomisesta lapsen hoitopaikan valintaan, hotellin varaamisesta auton hankkimiseen ja kaikkeen siltä väliltä. Jopa tämän blogin kirjoittamiseen. Kuulostaa uskomattomalta, tiedän sen.

Pahimpana ongelmana on kuitenkin sopivan asunnon ja työpaikan löytäminen. Lähes joka paikassa on joku silmiä rassaava tekijä. Toisissa paikoissa oireet tulevat lievempinä, toisissa ne räjähtävät välittömästi aiheuttaen vaarallisen voimakkaita oireita. Olen nykyisin alkanutkin nähdä kotikaupunkini rakennukset tietynlaisena värikarttana. Sinivihreää hometta, vaaleanpunaista kemikaalia, punaista voccia ja silloin tällöin häivähdyksiä puhtaasta valkoisesta. Jos noita pumpulihäivähdyksiä ei olisi, en tiedä missä kulkisin.

Kuvailuja mökin rannasta


Tuon värikkään aarrekartan kanssa seikkailen päivittäin. Kartalta löytyy onneksi niitä ihanan positiivisiakin yllätyksiä, ja yritänkin ajatella, että toisille koulun ruokalassa käynti on aivan normaalijuttu, mutta itselle se voi muodostua hienoksi, vähäoireiseksi kokemukseksi. Siitä puheen ollen, voisin vaikka muuttaa entisen koulumme ruokalaan.

Vaikka olenkin ihmisenä positiivinen ja iloinen, ja veistelemme päivittäin mieheni kanssa vitsiä näistä rusinasilmistä, niin väkisin näin vaikeasti elämää kutistava sairaus vaikuttaa mieleen. On päiviä, jolloin onnellinen hymy muuttuu surulliseksi hymyksi, ja kun katson noita geelien ja tippojen tahrimia kipuilevia silmiä, herää vain yksi kysymys. Miksi?