Arjen helmiä

Arjen helmiä

maanantai 31. elokuuta 2015

Myötä- ja vastoinkäymisissä

On vuoden 2014 elokuun puoliväli ja viileä kesäyö. Herään syöttämään kahdeksanviikkoista tytärtämme ja perhosia liitelee vatsanpohjassa. Tänään sanoisimme toisillemme tahdon ja lapsemme saisi erittäin pitkäksi venyneen veivauksen jälkeen ikioman nimen (täytimme vielä autossa papin luo ajaessa tyttäremme nimipapereita, hups).

Jouduimme tarkkaan miettimään, missä vietämme häitä edeltävän yön, jotta silmäni olisivat sellaisessa kunnossa, että ne kestäisivät piilolinssit, meikit ja hiuslakkojen käryt. Aikamme pohdittua päädyimme vanhempieni kesäpaikan hirsiseen rantasaunaan. Kuulostaa varmasti surkuhupaisalta, mutta ajattelimme, että ehkä paikassa on maalaisromanttisiakin piirteitä. Rakennus on viileä, puhdas ja ihanan raikas. 

Lähdin neljän jälkeen aamuyöllä tekemään viimehetken  ostoksia ABC:lle. En jätä asioita yleensä viimetinkaan, mutta vauva-arjessa on pakko joustaa periaatteistaan. Muistan vieläkin, kun ajoin meidän vanhalla autolla valtatietä pitkin. Olin yksin, musiikki soi kovalla ja auto kiiti pitkin asfalttia. Minulla oli hyvä olo ja tunne siitä, että päivästä tulee kaunis.

Hääkimppuni tärisi käsissä, kun odotimme isäni kanssa juhlamusiikin alkua. Tyttäremme kummi piti pientä aarrettamme sylissä ja heijasi häntä varmoin ottein. Lähdimme kävelemään kristallikruunujen verhoamaa käytävää ja kun näin puolisoni ja kaikki rakkaat ihmiset, liikutuin. Elämässä oli ollut jo siihen mennessä todella vaikeita vuosia ja hetkiä ja nyt oli vain tämä hetki, tunnelmallinen hetki.

Päivästä jäi ihanat muistot. Pikku neitimme kiersi sylistä toiseen ja nautti saamastaan hellyydestä. Kun yöllä istuimme hotellin vuoteen reunalla ja katsoimme häkkisängyssä tuhisevaa kultaamme, oli molemmilla sama tunne. Vaikka surua ja menetystä  (Omaisuus selkärepussa) oli ollut paljon, siitä huolimatta olemme pieni, rikas perhe.

                          "Yksi rakkaus parantaa sata surua." -Kiinalainen sananlasku






Kuvat: Mikko Laitinen (Toisniemi.com)

maanantai 24. elokuuta 2015

Pala arkea

Kop kop kop. Neiti touhupeppu tekee perinteiset koputukset aamulla (jos kello viisi lasketaan aamuksi) laskettelulaseihini ja varovasti otan ne pois silmiltäni. Minun on välittömästi laitettava kostutustipat, jotta saan silmät auki ja jotta vältyn kuivuuden aiheuttamilta haavaumilta. Siinä sitten silmillä ja poskipäillä lepäävät niin edellisen illan geelit kuin juuri tiputtamani aamupisarat sulassa sovussa. Melkoiset lätäköt.

Aamu on usein vaikea silmille niiden kihelmöinnin ja polttavan kivun vuoksi. Aamulehteä en edes yritä lukea, sillä zoomaus ei yksinkertaisesti onnistu. Uutisjutut saavat muuten aivan uudet juonenkäänteet, kun yritän arvuutella, mitä seuraavaksi tapahtuu. Usein käyn suihkussa aamusella, jotta saan huuhdeltua silmiäni ja poistettua kaikki edelliset tipat ja jotta voin aloittaa uuden tiputtelun. Ja tippojahan tosiaan menee. Paljon.

Minulla ei ole takkia, housuntaskua eikä käsilaukkua, josta ei löytyisi pipettipötköä. Kaupassa, kioskissa, bussissa ja kylässä saatan oireilla niin voimakkaasti, että apua täytyy saada heti. Palautumiseen voi silti mennä tunteja, jopa päiviä. Jo ihan astianpesuaineen laitto tiskikoneeseen tai tiskaaminen saattavat aiheuttaa voimakasta rasittumista ja siksi laitankin usein laskettelulasit päähän näiden askareiden ajaksi. Kauhea, että kirjoitan tämän vielä julkisesti. Ruoanlaitossa on myös otettava silmät huomioon ja usein maustankin ruoat silmät kiinni. Sen kuulemma huomaa, mieheni on joskus letkauttanut. Kerran pippurirouhetta lensi nimittäin silmääni ja kuukausi ei riittänyt siitä toipumiseen. Helvetin pippuritapaturma! Muutenkin joudun pitkin päivää lisäilemään silmiin kostuketta, jotta selviän arjen toiminnoista. Silmät myös rähmivät yhtenään tehden silmälaseihini mitä hienoimpia graafisia kuvioita, nykytaiteen kiemuroita. Pipettielämään olen kuitenkin jo niin tottunut, että saatan välillä kysyä ystäviltänikin, millon sinä laitat tippasi?

Illalla silmät ovat usein jo väsyneet ja kipeät päivästä. Teen tippakasan yöpöydälle, kuusi pipettiä. Yöllä joudun aina tiputtelmaan, vaikka illallakin laitan coktailin, vaseliinigeeliä ja vielä nuo syvänpunaiset linssit. Annan vielä hyväyönsuukon pienen pyöreän posken päälle ja kuiskaan korvaan "olet rakas". Suljen kostutetut silmäni, käperryn peiton alle ja odoton, milloin höyhensaaren väki vie minut mukaansa pienten tossujen saattelemana.
 

"Ei tippa tapa"


Tässä osa tipoista


    

keskiviikko 19. elokuuta 2015

Ra(s)kas Lontoo

Saavuimme eilen yömyöhään takaisin Lontoon maisemista ja oli kyllä ihana, vaikkakin rankka reissu. Meidän neiti 1v. kun on, no melkoinen kiipeilijä, pelleilijä, hauskuuttaja, todellinen minipyörremyrsky. Tuskan hikeä pääsi puskemaan usealla metromatkalla, kun yritimme saada neitiä pysymään edes samassa vaunussa! Ihmisiäkään ei nyt ole aivan samassa mittakaavassa kun Itä-Suomen lättähatussa. Mutta selvittiin!

Matkustimme tosiaan siskoni, tyttäremme kummitätin luokse suoraan Lontoon ytimeen. Olimme yllättyneitä, että keskellä suurkaupunkia oli aivan ihastuttavia pikku leikkipuistoja mitä hurjimpine vemputtimineen. Ja kaikkia piti päästä tietenkin kokeilemaan. Saimme välillä huvittuneita katseita, kun siskoni kanssa jonotimme laitteisiin kuin pikku tytöt konsanaan. Kyllä, miestäni jo nolotti välillä koko touhu, mutta oli hauskaa! Myös pikku ulkoilmakahvilat olivat meidän ehdottomia suosikkeja, kun neiti pääsi juoksentelemaan siskoni koiran kanssa nurmella. Pieni parivaljakko.

Monenmoista sattumaa ja kommellusta sattui matkan aikana, mikä olikin odotettavissa pienen taaperoisen kanssa. Välillä kuivateltiin peppua ravintolan WC:n käsikuivauspuhaltimessa ja välillä neiti saatiin rauhoittumaan afrikkalaisnaisen tavaroita tutkimalla. Kerran metrossa neiti kiemurteli uhkaavasti ja yksi perhe huomasi tilanteen ja toi meille niin valtavan kokoisen maissinaksun, etten ole ikinä nähnyt. Siinä meidän ja heidän samanikäinen taapero mupelsivat niitä hypernaksuja yhdessä, ja mikä suloisinta, he pitivät toisiaan kädestä kiinni!

Paluulennolla tapahtui myös yllätyksiä, kun ilmanvaihto oli niin hurjan kovalla, että silmäni alkoivat kuivua jälleen aivan ylikurttuisiksi ja rähmivät niin, että ripsieni päihin muodostui pienten lumipallojen näköisiä hattaroita. Hävetti, mutta ajattelin, ettei pieni lumisade lentomatkaa haittaa. Tyttäremme väsymys myös yllätti pilvien päällä, totaalisesti. En ihan vähään aikaan unohda sitä huutoa, potkua, karjumista, kiemurtelua, ihmisten tuijottavia silmäpareja, väsymystä, suoraa rääkymistä... Lentoemännät olivat aivan ihania, kun päästivät meidät lentokoneen takaosaan ja siellä yritimme rauhoitella temperamenttista, yliväsynyttä, kirkuvaa pientä neljän ihmisen voimin. Juotimme mustikkamehua ja silitimme päätä, kunnes puolen tunnin kuluttua tapahtui jotain aivan uskomatonta. Lapsi alkoi hitaasti rentoutua ja painaa silmiä yhä kiinnemmäs ja kiinnemmäs, kunnes nukahti sinisten siipien suojiin. Nolottaa ihan myöntää, mutta olin niin poikki ja helpottunut, että aloin itkeä. Tuli vaan niin vapautunut ja hyvä olo.

Vaikka ensimmäiseen perhelomaan mahtuikin monenkirjavia tunteita, Lontoo on aivan ihana paikka ja oli mahtavaa nähdä rakasta siskoa! Myös ensimmäinen hääpäivämme sattui matkalle, jota vietimme pienessä, tunnelmallisessa ravintolassa. Siitä lisää seuraavassa postauksessa. Silmäoireistani on myös tulossa uutta kirjoitusta piakkoin!

Lentokoneesta

Siskon koira Moomin
Välillä otettiin unia



Koko perheen suosikki

Rakas isosisko



lauantai 8. elokuuta 2015

Ystäväni laskettelulasit

Tämä aamu oli taas yksi niitä vitutusaamuja. Heräsin niin, että laskettelulasit olivat kääntynet poikittain naamalleni ja toinen reunoista painoi pahasti silmämunaa kasaan. Saatanan lasit ja saatanan muna. Tempaisin lasit pois ja suuntasimme neiti M:n kanssa potalle. Sekään ei onnistunut, kun pikku vekara oli päättänyt, että tänään käydään potalla vaipan kanssa. Lopulta annoinkin tytön istua tuolle kusiastialle vaippa pyllyssä, harjoittelua kai se sekin on.

Jotenkin laskettelulasit olivat myös luiskahtaneet yöllä sellaiseen asentoon, että aamulla päänsärky oli aivan jäätävä. Jokainen askel iski kirveellä molempiin ohimoihin. Parasta lääkettä heti aamusta siihen hermoja puristavaan jomotukseen oli ehdottomasti Muumihumppa ja Pikku Myyn haaveet. "...piskuisin Myy ja pistää kuin kyy." Todellakin.

Heräämme neiti aamuvirkun kanssa joka aamu viideltä. Oli arki tai pyhä, loma tai syntymäpäivä. Aina. Tyttäremme kuuluu myös siihen ryhmään, ettei mitään ole enää tehtävissä sen jälkeen, kun silmät on avattu uuteen päivään. Se on menoa. Humppaa ja keppihevosia, kaatuneita piimälaseja ja Herra Hakkaraisen pastilleja. Välillä vitutusta, mutta sitten kuitenkin juuri sitä arkista, tapahtumarikasta elämää.

Pitää toivoa, että lasit pysyvät ensi yönä suunnilleen oikein päin päässä ja huomenaamuna voisin nousta uuteen päivään ruusunpunaiset linssit silmilläni. En olisi ikinä uskonut, että pystyn tähän, mutta tässä minä unilasieni kanssa. Hyvää yötä!


maanantai 3. elokuuta 2015

Pieni salaisuus

En ole kertonut teille aivan kaikkea. Jollain lailla häpeän näitä täysin omaa elämää viettäviä silmiäni, etten ole kehdannut paljastaa edes kaikille ystävilleni kehoni toista vaativaa mutkaa. Se löytyy keuhkoistani, noista hengitystä tuottavista, välttämättömistä generaattoreista. Se viisikirjaiminen sana, astma.

Tuo tulehduksellinen sairaus puhkesi neljä vuotta sitten homeasunnossa asumisen jälkeen. Olimme muuttaneet juuri tuosta paskaläävästä uuteen kotiin ja yhtäkkiä tapahtui jotain täysin odottamatonta. Jälleen räjähtivät ne tuskaiset simäkivut ja tulokaslajina nyt myös hengenahdistus. Ei mennyt kauan, kun puhalteluiden ja rasituskokeiden jälkeen sain diagnoosin, ja siitä päivästä lähtien olen piiputellut aamuin illoin noita savupilviä. Aina pikku pilvessä, vai miten se meni.

Muovikukkia astmaatikolle

Sinänsä astmassa ei ole mitään pahaa, mutta tämä minun silmä-keuhko-kombonaatio on hyvin mielenkiintoinen yhdistelmä. Välillä koen, että elimistöni on kuin pieni orkesteri. Silloin kuin soolovuorossa ovat silmät, keuhkot rauhoittuvat omaan hiljaiseen säestykseensä. Sitten kun keuhkot alkavat viedä läpi omaa oodiansa, painuu silmät tasaiseen taustahyrinään. Toisin sanoen tämän orkesterin hallinta vaatii kapellimestarilta erityistä taitoa, jotta koko sinfonia löytäisi yhteisen sävelen.

Mitä yritän sanoa, asunnon haussa on yksi valtava haaste lisää. Jos vihdoin löytyisi silmille suotuisat olosuhteet, tekee astma stopin ja taas päinvastoin. Onneksi minulta otetaan viikoittain kokeita, jotta pääsisimme lähemmäs sitä kaikista heikointa kohtaani (sipsien lisäksi), joka aiheuttaa tämän elimistöni epätyypillisen käyttäytymisen. Ehkä vielä jonain päivänä löytyy se avain kaikkeen. Avain, joka avaa ovet uuteen kotiin ja uuteen elämään.

 Ps. Parhaiten pääset seuraamaan blogiani, kun klikkaat "Tykkää"-painiketta, joka näkyy tuossa vasemmalla. Silloin saat facebookiin seinällesi aina tiedon uusista postauksistani.