Arjen helmiä

Arjen helmiä

keskiviikko 19. elokuuta 2015

Ra(s)kas Lontoo

Saavuimme eilen yömyöhään takaisin Lontoon maisemista ja oli kyllä ihana, vaikkakin rankka reissu. Meidän neiti 1v. kun on, no melkoinen kiipeilijä, pelleilijä, hauskuuttaja, todellinen minipyörremyrsky. Tuskan hikeä pääsi puskemaan usealla metromatkalla, kun yritimme saada neitiä pysymään edes samassa vaunussa! Ihmisiäkään ei nyt ole aivan samassa mittakaavassa kun Itä-Suomen lättähatussa. Mutta selvittiin!

Matkustimme tosiaan siskoni, tyttäremme kummitätin luokse suoraan Lontoon ytimeen. Olimme yllättyneitä, että keskellä suurkaupunkia oli aivan ihastuttavia pikku leikkipuistoja mitä hurjimpine vemputtimineen. Ja kaikkia piti päästä tietenkin kokeilemaan. Saimme välillä huvittuneita katseita, kun siskoni kanssa jonotimme laitteisiin kuin pikku tytöt konsanaan. Kyllä, miestäni jo nolotti välillä koko touhu, mutta oli hauskaa! Myös pikku ulkoilmakahvilat olivat meidän ehdottomia suosikkeja, kun neiti pääsi juoksentelemaan siskoni koiran kanssa nurmella. Pieni parivaljakko.

Monenmoista sattumaa ja kommellusta sattui matkan aikana, mikä olikin odotettavissa pienen taaperoisen kanssa. Välillä kuivateltiin peppua ravintolan WC:n käsikuivauspuhaltimessa ja välillä neiti saatiin rauhoittumaan afrikkalaisnaisen tavaroita tutkimalla. Kerran metrossa neiti kiemurteli uhkaavasti ja yksi perhe huomasi tilanteen ja toi meille niin valtavan kokoisen maissinaksun, etten ole ikinä nähnyt. Siinä meidän ja heidän samanikäinen taapero mupelsivat niitä hypernaksuja yhdessä, ja mikä suloisinta, he pitivät toisiaan kädestä kiinni!

Paluulennolla tapahtui myös yllätyksiä, kun ilmanvaihto oli niin hurjan kovalla, että silmäni alkoivat kuivua jälleen aivan ylikurttuisiksi ja rähmivät niin, että ripsieni päihin muodostui pienten lumipallojen näköisiä hattaroita. Hävetti, mutta ajattelin, ettei pieni lumisade lentomatkaa haittaa. Tyttäremme väsymys myös yllätti pilvien päällä, totaalisesti. En ihan vähään aikaan unohda sitä huutoa, potkua, karjumista, kiemurtelua, ihmisten tuijottavia silmäpareja, väsymystä, suoraa rääkymistä... Lentoemännät olivat aivan ihania, kun päästivät meidät lentokoneen takaosaan ja siellä yritimme rauhoitella temperamenttista, yliväsynyttä, kirkuvaa pientä neljän ihmisen voimin. Juotimme mustikkamehua ja silitimme päätä, kunnes puolen tunnin kuluttua tapahtui jotain aivan uskomatonta. Lapsi alkoi hitaasti rentoutua ja painaa silmiä yhä kiinnemmäs ja kiinnemmäs, kunnes nukahti sinisten siipien suojiin. Nolottaa ihan myöntää, mutta olin niin poikki ja helpottunut, että aloin itkeä. Tuli vaan niin vapautunut ja hyvä olo.

Vaikka ensimmäiseen perhelomaan mahtuikin monenkirjavia tunteita, Lontoo on aivan ihana paikka ja oli mahtavaa nähdä rakasta siskoa! Myös ensimmäinen hääpäivämme sattui matkalle, jota vietimme pienessä, tunnelmallisessa ravintolassa. Siitä lisää seuraavassa postauksessa. Silmäoireistani on myös tulossa uutta kirjoitusta piakkoin!

Lentokoneesta

Siskon koira Moomin
Välillä otettiin unia



Koko perheen suosikki

Rakas isosisko



2 kommenttia:

  1. Ihana reissu vaikka ymmärränkin että se oli raskas! Kivoja kuvia ja alimmasta kuvasta näkyy rakkaus. On varmasti ikävä siskoa, kun hän asuu niin kaukana! <3

    VastaaPoista
  2. Minulla on kaksi isosiskoa ja molemmat asuvat todella kaukana. Ikävä on suuri <3

    VastaaPoista