Arjen helmiä

Arjen helmiä

maanantai 14. syyskuuta 2015

Tiaisenkatu

En varmaan koskaan unohda sitä viestiä, jonka laitoin ystävälleni ennen hometaloon muuttoa. "Moi! Meille kävi oikea onnenpotku, että päästään koulujen lähelle valoisaan, kauniiseen kaksioon. Tänään muutto." Se oli 29.2.2012, karkauspäivä. Päivä, jolloin tuo helvetillinen silmäkipu alkoi. Kipu, johon ei ole sanoja.

Kannoimme tavaroita uuteen asuntoon vielä pitkälle iltaan pakkaskelin saattelemana. Rullailin pitkin käytävää työtuolilla ja väsymyksen sekaisessa olotilassa kaikki kikatutti. Käytävässä kaikui minun nauru, joka silloin oli autuaan iloinen. Tuntui hyvältä päästä laittamaan avaraa asuntoa kodiksi, rakkaaksi onnenpesäksi. 

Kävimme nukkumaan muuttopäivänä yömyöhään ja ihmettelin pian, miten silmiini voi sattua näin paljon. Kutitti, kirveli, poltti ihan. Aamulla lähtiessäni koululle, ihmettelin miten näkeminenkin saattoi olla näin vaikeaa. Kaikki oli sumean sameaa. Siinä vaiheessa emme tienneet mitään sisäilma-asioista ja ajattelimmekin, että ehkä vaativa kipu johtuisi kuitenkin edellisten vuokralaisten kissasta. Siivosimme asuntoa joka päivä lattiasta kattoon häätääksemme hilsettä. Ostimme vielä allergiaimurin ja ilmanpuhdistajankin, sillä ajattelimme niiden helpottavan oloa. Mikään ei kuitenkaan auttanut. 

Keittiö oli pahin. Yritin tiskata astioita, mutta päädyin usein kyhnöttämään lattialle kylmäkääreet silmilläni. Minuun koski niin, että teki mieli karjua ja oksentaa vuorotellen. Itkin paljon. Jossain vaiheessa silmät olivat jo niin helvetillisen tulessa, että kyyneleitäkään ei enää valunut. Ne olivat niin kuivat, ettei ollut enää varaa menettää pisaroita hukkaan. Aloin jo päivällä odottaa iltaa, että pääsisin nukkumaan ja hetkeksi unohtaisin kivun. Samalla pelkäsin kuitenkin jo heräämistä siihen verkkokalvoja raastavaan kidutukseen. Ajatukset olivat surullisia ja kipeitä. Minusta tuntui, että elämäni pääväri oli hetkessä muuttunut mustaksi. 

Koulun käyntini alkoi laahustaa tasaista alamäkeä. Olisi ollut mielenkiintoisia tenttikirjoja, mutta en vaan pystynyt lukemaan. Yritin pitää märkiä pyykkejä silmilläni ja jatkaa lukemista, mutta silmieni pinnan kuivuminen oli niin raadollista, että opiskelu siirtyi kuullun ymmärtämiseen varaan. Työharjoittelu viivästyi kuukaudella, kun sain viikkoja vuoteen pohjalle kaatavan ylähengitystieinfektion. Olin loppu ja tarkoitan sillä joka sanaa. 


 

Kolmen kuukauden asumisen jälkeen lähdimme. Ne kolme kuukautta riittivät kuitenkin jättämään elimistöön vaikeat fyysiset ja henkiset arvet. Näen edelleen painajaisia talosta. Sen sinisistä kylpyhuoneen kaakeleista, tummasta lattiasta, pienestä vaatehuoneesta ja pesuaineelle tuoksuvasta sisäilmasta. Se on talo, jonka ohi en ole vieläkään pystynyt kävelemään. Tiaisenkatu, tuo saatanan tiainen.

Sen karkauspäivän jälkeen ei ole ollut montaa kivutonta päivää. Sitä seurasi yhdeksän muuttoa (Asunnonetsimiskiertue) ja edelleen etsimme meille omaa kotia, jossa silmäni pysyisivät jälleen elämään, hengittämään ja nauramaan. 

2 kommenttia:

  1. Voi miten koskettavasti osaat kirjoittaa. En osaa edes kuvitella miltä kipusi tuntuu. Voimahali kipusisko! <3

    VastaaPoista
  2. Kiitos Selina! Iso, lämmin halaus sinullekin! <3 <3

    VastaaPoista