Arjen helmiä

Arjen helmiä

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

En aio luovuttaa

Joskus tekisi mieli luovuttaa. Heittää hanskat tiskiin ja sanoa, etten jaksa enää. Kun kipu seuraa sinua joka paikkaan, herättää sinut aamulla ja ottaa viereensä nukkumaan. Kipu, tuo ikuinen ystävä.

Muutama viikko sitten luovuttaminen kävi jo kotiovellamme. Meidän oli perheenä tarkoitus muuttaa uuteen kotiin, uuteen kaupunkiin ja aloittaa elämä kauniilla asuinaluella järven läheisyydessä. Olimme suunnitelleet kaiken, viettäneet aikaakin asunnolla ja tuntui, että nyt asiat loksahtavat paikoilleen. Meillä on kaunis koti ja saamme alkaa rakentamaan elämäämme uudelleen. Saamme ripustaa verhot ja pöyhiä sohvatyynyt, nostaa taulut paikoilleen ja sujauttaa sukunimemme oveen. Poksauttaa kuohuvat asunnonetsimiskiertueen päättymiseksi. Toisin kuitenkin kävi. Suunnitelmiltamme vietiin pian pohja, täysin. 

Silmät tekivät sen taas, kiertyivät solmulle kuin korkkiruuvit, tihkuivat vettä ja rähmää, löivät tulta lieskoittain. Ääneni myös hävisi täysin olohuoneessa, makuuhuoneessa hieman helpotti. Kylpyhuoneen seinät kiersivät silmieni verkkokalvoja entisestään, väänsivät niin, että päälaessa soi. Ei ollut mitään toivoa asua unelmiemme kodissa. Vaikka olisin halunnut uskoa, että tästä tulee meidän onnen pesä, en voi elimistölleni mitään. Se pettää minut kerta toisensa jälkeen. Tiedän, että minun kohdallani oireita on tietyn verran joka asunnossa sairauteni vuoksi, on vain löydettävä paikka, jossa pystyn elämään edes hitusen normaalia elämää.

Äitini on opettanut minulle, että koskaan ei saa luovuttaa. Vaikka elämä kolhiikin nyt paljon ja välillä tulee hetkiä, jolloin pieni kehoni ei tahdo jaksaa enää. Siitä huolimatta, en aio luovuttaa koskaan. En koskaan.




sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Tyttöjen juttuja

Vietimme viikonlopun tyttäremme kanssa aivan kaksistaan. Emme ole juuri harrastaneet tällaista käytäntöä puolisoni kanssa aiemmin, sillä tyttäremme ollessa vielä vauvaiässä ajatus voimaannuttavasta lapsi-vanhempi viikonlopusta tuntui yhtä houkuttelevalta idealta kuin maraton juoksun vetäiseminen yksin räntäsateessa. Yhtä pitkä, rankka ja hikinen tie. Arjessamme olivat nimittäin vielä pitkään vahvasti läsnä yölliset tunteja kestävät huutokonsertit, taistelut ja temppuilut millon pukemisesta ja vaipanvaihdosta, vatsanväänteet (niin vanhemmalla kuin lapsellakin) sekä päivittäiset, teatraaliset draamaqueenkohtaukset pienistäkin vastoinkäymisistä. Totta kai lyhyitä irtiottoja olemme mieheni kanssa ottaneet pitkin ensimmäistä vauvavuotta, mutta nyt täytyy sanoa, että ensimmäistä kertaa toden teolla odotin, että saadaan tehdä juttuja ihan vain äidin ja tyttären kesken. Älkää käsittäkö väärin, miehestäni en halunnut viikonlopuksi eroon, ihana vaan oli viettää laatuaikaa oman pikku velmuilijan kanssa.

Luimme viikonloppuna paljon lastenkirjoja ja pakko tunnustaa, että tytär sai hymyn huuleen aitoudellaan. Joka kerta nimittäin kun satujen kuvissa näkyi ruokia, pikku neiti päätti haukata kirjan sivua. Tyttö on aina ollut avoin uusille ruokalajeille, mutta en arvannut, että ihan tässä mittakaavassa. Minua kovasti myös nauratti, kun touhuntäti halusi ehdottomasti itsekin laittaa silmätippoja pitkin päivää minun tavoin. Leikisti hän pudotteli pipeteistä pisaroita silmiin ja kuiskasi "tsip tsip, tsip tsip". Sunnuntaina päädyimme rakentamaan majaa keskelle olohuonetta ja otimme pinikille mukaan gluteenittomia keksejä. Toista tuntia hapsuvilttien alla evästeltiin ja kikateltiin, haettiin välillä Sylvi-koala ja Ansa-pupu retkellä mukaan ja annettiin heidänkin maistaa eväitämme. Tuntuu todella hyvälle tehdä vihdoin oman lapsen kanssa asioita, kun arki ei olekaan enää päivistä selviytymistä ja sumussa kulkemista. Nyt on sellainen olo, että tästä oikeasti nauttii.

Molempina iltoina auringon painuttua mailleen keinuimme keinutuolissa ja olimme aivan lähekkäin, iho ihoa vasten. Silitin tyttöä selästä ja tunsin, kuinka vilkas emäntä alkaa rentoutua yhä syvemmin ja syvemmin. Unijokeltelu vaimeni hiljalleen, tutti kierähti polvilleni ja tyttö nukahti ihon lämpöön.

Ei ole olemassa sanoja, kuinka paljon tuota sylissä kehräävää, pientä ihmistä rakastan.

"Äiti on aina mukana matkallasi"


torstai 8. lokakuuta 2015

Meikitön elämäntapa

Kuten varmaan arvaattekin, meikkaamiseni rajoittuu lähinnä tähän.





Vielä muutama vuosi sitten se oli minulle iso juttu. Muistan, kun istuimme tuolloin mieheni kanssa Lontoon metrossa ja katselin ihailevasti vastapäätä istuvien naisten suuria silmiä. Ne oli kehystetty pastillisävyisin luomivärein ja linjakkain kajaalikaartein. Ripsipidennykset taipuivat kauniisti ja luomen reunaa koristivat vielä pienet, kimaltavat timantit. Pieni ja sähäkkä kateuden pisto iski tuolloin sisälläni, minäkin haluan pystyä samaan. Pitkään yritinkin laittaa ripsarit ja kajaalit, häivytykset ja varjostukset. Olin kehittänyt päässäni, että minun on pakko, vaikka sattui. Meikkaamisesta alkoi tulla oikea painajainen, pieni ja kivulias mörkö.

Näin vuosia myöhemmin minua huvittaa ajattelumallini. Mikä ihmeen pakko se oli? Rakensinko itsetuntoni niiden tummanruskeiden, kissamaisten rajausten varaan? Ainakin osa itsetuntoa meikki oli. Voin myöntää, että mikään pikaprosessi tämä ei ole ollut. Se on vaatinut aikaa, rohkaisua ja sen sisäisen työn, että olen hyvä näin. Luonnollisena, avoimena ja puhtaana. Juhliin ja erityistilanteisiin saatan edelleen sipaista meikkiä, mutta usein se tietää viikonmittaista erityiskipeää jaksoa. Maria Nordin on kirjoittanut blogissaan Kotitalouskriisi erittäin hyvän artikkelin meikittömyydestä ja sen luonnollisuudesta. Kannattaa käydä kurkkaamassa!

Nyt kuukausi sitten istuimme mieheni ja tyttäremme kanssa jälleen tuossa samaisessa lontoolaisessa metrossa. Piccadilly line kuljetti meitä siskoni luo ja vastapäätämme istahti ryhmä nuoria, aikuisia naisia. Hetki oli jotenkin todella samankaltainen kuin vuosia sitten, mutta yksi tunne oli jäänyt rajusti metron kiskojen alle. Minusta tuntui hyvältä ja kevyeltä olla meikittömänä. Meikitömyys on elämäntapani.