Arjen helmiä

Arjen helmiä

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Hirsiseiniä ja takkatulen rätinää

Olemme asuneet nyt tasan neljä viikkoa vanhempieni mökillä ja tuntuu, että päivät menevät aivan hurjan nopeasti täällä luonnon helmassa. Aluksi jännitin kovasti, miten puolitoistavuotias pikkuemäntämme suhtautuu taas paikan vaihdokseen, mutta iloksemme olemme saaneet huomata, että yläkerran parvi koloineen ja salakaappeineen ja suuren pihan poukamat ja notkelmat ovat oikeita aarreaittoja pienelle menijälle. Omia haasteita arkeen tuovat toki juomaveden, pyykkikoneen, katuvalaistuksen ja teiden aurauksen ajoittainen puute, mutta olemme ajatelleet nuo haasteet kokemuksena ja kuitenkin vain väliaikaisena ratkaisuna. Ja tärkeintä on ollut, että silmäni eivät ole menneet täällä hirsiseinien sisällä totaaliselle mutkalle ja pahimmilta tulehduksilta ja haavaumilta ollaan vältytty.

Se, miksi sitten asumme täällä metsän keskellä selittyy sillä, että asuntoomme (tai pikemmin vanhempieni asuntoon, jossa olemme vuoden asuneet) tuli täysin yllättäin putkivuoto ja vesi oli päässyt valumaan kosteiden tilojen jokaikiseen mutkaan ja nurkkaan, aina rakenteisiin saakka. Olin ihmetellyt viimeaikaista, voimakasta oireiluani asunnossa ja rakennusterveysasiantuntijan mittari heilautti viisarit sellaisille lukemille, ettei oireiluni syy jäänyt kellekään epäselväksi. Eikun vaurioitunut tila eristykseen, laatat irti, betonit esiin ja kuivurit hyrräämään. Nyt odotamme kuumeisesti, miten remontti etenee ja toivon sydämestäni, että kaikki menee hyvin. Se edellyttää kuitenkin sitä, että eristys ja remontti on tehty oikein ja ettei mitään epäpuhtauksia ole päässyt muihin tiloihin. Voitte kuvitella, että JÄNNITTÄÄ! Pakko on kuitenkin vain uskoa ja toivoa, että kaikki sujuu suunnitellusti ja että pääsisimme jouluksi kotiin. Tällä kertaa ihan ikiomaan sellaiseen, jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Päivä kerrallaan kuitenkin mennään, nautitaan luonnon kauneudesta, mahdollisuudesta saunoa rantasaunassa, takkatulen lämmöstä, hirsiseinien tuomasta puhtaasta sisäilmasta. Heitetään välillä saappaat jalkaan ja hypätään pulkan selkään (äiti innokkaimpana menijänä, hupsis). Otetaan hurjat vauhdit ja kikatetaan niin, että vatsan pohjasta ottaa. Nautitaan tästä hetkestä. Elämästä.

Kaksi pientä saunatonttua 

lauantai 21. marraskuuta 2015

Elämänvärinen blogi

Ilokseni olen saanut huomata, että teitä lukijoita on tullut runsain mitoin lisää! On aina ilahduttavaa, kun blogini pariin löytää uusia ihmisiä ja koko kirjoittamiseni tavoite on se, että jos yksikin lukija saa blogistani ajatuksia, ideoita tai tukea, niin olen onnistunut. Iso kiitos kuuluu Kun äiti kelaa- blogin Selinalle, joka auttoi minut pääsemään blogimaailmaan kiinni. Kiitos Selina ja käykäähän kurkkaamassa hänenkin blogiaan!

Kirjoittelen tosiaan paljon sairastumisestani reumaan ja sen vaikutuksesta koko perheemme arkeen. Kerron blogissani laajasti sairauden vaikuksesta muun muassa itsetuntoon, äitiyteen, parisuhteeseen, työelämään ja sopivan asunnon löytymiseen . Perheellämme on siis kymmenen muuttoa takana, toivottavasti ei enää montaa edessä! Lähiaikoina kerronkin uusimmat kuulumiset asuntorintamalta. Minulla on myös kokeilussa tällä hetkellä gluteeniton ruokavalio, josta kirjoittelen ja pian mukaan hyppää myös maidoton elämäntapa. 

Postauksissani vahvasti on läsnä meidän puolitoistavuotias ilmeikäs ja vähäuninen tytär, joka muistuttaa välillä jekuillaan Vaahteranmäen Eemeliä. Aina vähän pilke silmäkulmassa ja jekut mielessä. Meidän vauva-arki ei ole ollut kaikista helpoin yövalvomisineen ja vatsanväänteineen ja välillä olenkin ollut rehellisesti sanottuna, maailman väsynein äiti. Siitä huolimatta, tuo pieni rakkauspakkaus on meidän sydän, meidän elämä.

Kirjoitan blogissani hyvin realistisesti ja avoimesti asioista. En kaihda kirjoittaa suoraan tunteistani ja joskus erittäin kivuliaina päivinä ajatukseni saattavat kuulostaa synkiltä. Olen ihmisenä kuitenkin iloinen ja positiivinen ja jaksan uskoa parempaan huomiseen. Kuten eräässä postauksessa kirjoitinkin, en aio luovuttaa, vaan elämä kantaa läpi vaikeuksienkin! 

Ihanaa viikonloppua kaikille! Ja tervetuloa kaikki uudet ja vanhat lukijat seurailemaan kirjoituksiani!



lauantai 14. marraskuuta 2015

Voi Hyvin-lehden juttu!

Sain noin puolitoista kuukautta sitten sähköpostin Voi hyvin-lehden päätoimittajalta, että he ovat lukeneet blogiani ja tarinastani halutaan tehdä artikkeli heidän lehteensä. Olin kovin otettu, että pääsin tällaiseen projektiin mukaan ja haastattelu sekä kuvausreissu Helsinkiin olivat oikea piristysruiske arkeen.

Asumme sen verran pitkän matkan päässä pääkaupunkiseudulta, että päädyimme tekemään varsinaisen haastattelun puhelinhaastatteluna. Tilanne oli mukavan rento ja aihe itselle niin tuttu, ettei tilannetta tarvinnut jännittää. Kuvauksiin lähdettiin sitten koko meidän pikku perheen voimin. Vajaan puolitoista vuotiaan, vikkelän duraselpupun kanssa automatkan taittaminen ei tosin ollut mitenkään simppeli juttu, mutta sirkuskaravaanimme löysi kuitenkin lopulta tiensä perille ja vielä ajallaan ruuhkista huolimatta (liikennettä kun oli hieman enemmän kuin meidän kirkolla). Kuvaaja nappaili kuvia syksyisissä maisemissa ja samalla keskustelimme tulevasta lehtijutusta. Ulkona oli aivan jäätävä tuuli, mikä vaikutti paljon kuvauksiin. Oli vaikea olla luonnollinen ja rento. Ihana oli kuitenkin jutella paljon kuvaajan kanssa ja tutustua Helsinkiin. 

Mukavan päivän päätteksi yövyimme Helsingissä tätini luona, söimme hänen laittamaansa gluteenitonta ruokaa ja paransimme yhdessä maailmaa pitkälle iltaan saakka. Taas tuli todettua, että rakkaat ihmiset ympärillä ovat elämän suurin voimavara. 

Tällä viikolla lehti tuli uunista ulos! Eli eikun kauppoihin Voi hyvin-lehden kimppuun!






sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Rakkaalle miehelleni, hienolle isälle

Rakas mieheni,

Muistatko sen päivän kun tavattiin ensi kertaa? Olitte viettämässä ystäväsi kanssa kesälomanaloittajaisbileitä ja sattuman kaupalla mekin eksyttiin ystävieni kanssa samoihin rientoihin. Olimme tuolloin 16-vuotiaita, ujoja ja kokemattomia nuorukaisia. Heti ensimmäisestä illasta lähtien välillemme syntyi kuitenkin jotain. Jotain, mikä elää yhä ja mikä on voimistunut vuosi vuodelta. 

Nopeasti tuon illan jälkeen aloitimme seurustelun ja 18-vuotiaina kuuman kesäillan päätteeksi kysyit minulta sen kauniin kysymyksen "Pujotetaanko tänään sormukset sormiin?". Samana päivänä olimme olleet seuraamassa sotilasvalaasi ja niinpä vihkipappimme sanoikin, että taisi olla tiukka viikonloppu, kun tuli kaksi valaa vannottua samana päivänä. Sotilasvala ja rakkauden vala.

Emme vielä tuolloin olisi varmasti arvanneet, millaisten asioiden äärelle joudumme. Emme olisi varmasti uskoneet, että joudumme muuttamaan yhdessä kymmenen kertaa ja kokemaan nuo lukemattomat pettymykset.ja vastoinkäymiset. En voi olla sinulle kuin kiitollinen, että olet jaksanut kaikki nuo koettelemukset. Olet aina jaksanut luottaa, että vielä löydämme sen kodin ja että kaikesta selvitään. Lause, minkä vuosia sitten sanoit, kertoo minusta kaiken. "Meidän elämähän olisi ihan tylsää ilman noita sinun silmiäsi." Olet ollut aivan uskomaton tuki ja haluan sanoa rakas mieheni, että en olisi tässä ilman sinua.

Totta kai rankkoja vaiheita on ollut. On itketty iltoja, riidelty ja romahdettu. Koskaan ei olla kuitenkaan luovutettu. Olet opettanut minulle, että noina vaikeina hetkinä täytyy puhua ja käsitellä yhdessä asioita. Olet opettanut, että puhuminen aukaisee suurimmatkin solmut.

Puolitoista vuotta sitten elämämme täydentyi mitä suurimmalla lahjalla, pienellä tyttärellä. Olit upeana tukena vauhdikkaassa synnytyksessä ja ei ole edes sanoja kuvaamaan sitä tunnetta, kun saimme tyttäremme ensi kertaa syliimme. Sinä hetkenä meistä tuli äiti ja isä, pieni perhe. Tyttäremme syntymä on ollut hienointa, mitä olemme saaneet kokea.

Olen onnekas ihminen, kun saan jakaa elämäni sinun ja tyttäremme kanssa. Vaikka terveyteni puolesta minulta puuttuu paljon ja on päiviä, jolloin olo on heikko, silti minulla on kaikki. Olet hieno ihminen, aviomies ja isä. Minä rakastan sinua, enemmän kuin eilen, vähemmän kuin huomenna!

Rakkaudella vaimosi    
Anna-Sofia

torstai 5. marraskuuta 2015

Vitun väsymys

Kuvitelkaa maailman väsyneintä ihmistä, silmäpussisankaria, tuota räjähtynyttä hattaratukkaäitiä. Ihmistä, joka on kulkenut viimeisen viikon hikisessä paidassa, eripari sukat jalassa, tukka liimaantuneena päänahkaan kiinni. Ihminen, jonka silmälaseista ei näe enää läpi. Se olen minä, vitun väsynyt äiti.

Tämänhetkinen arkemme on kaunistelematta helvetin rankkaa. Asumiskuviomme sai viikko sitten jälleen uuden käänteen (putkivuoto!!!!), jonka seurauksena ponnahdimme asumaan vanhempiemme mökille. Sinänsä asun vaikka matkalaukussa, jos pärjään oireideni kanssa, mutta jatkuva asumishärdelli ja puolitoistavuotiaan villiviikarin kanssa taistelu päivittäin muistuttaa lähinnä sirkustaiteen perimmäistä muotoa, trapetsitaidetta. Keikutaan, keikutaan, mutta ei me kaaduta.

Me siis oikeasti taistellaan kaikesta. Sen lisäksi, että taistellaan terveestä asunnosta ja hyvästä sisäilmasta, otamme yhteen päivittäin kurahousujen, syöttötuolin, auton istuimen, ostoskärryn ja häkkisängyn kanssa. Meillä asuu todella vaikeita, kerrassaan inhottavia lastentarvikkeita, sillä mikään niistä ei osaa toimia yhteistyössä puolitoistavuotiaan kanssa. Arkemme on taas taantunut selviytymisajanjaksolle, jossa yritetään saada päivä vietyä iltaan ja yö aamuun. Ja aamuhan meidän perheessä tarkoittaa puoli viittä. Joka helvetin aamu. 

Voisinkin sanoa, että ampiainen on tullut taloon tai oikeastaan koko ampiasparvi. Suristaan päivät porukalla ja isketään piikillä vanhemmuuden heikoimpiin kohtiin. Syödään jäähtynyttä ruokaa kymmeneltä illalla ja tehdään puoliltaöin muistilistoja vaippaostoksista, korvakontrolleista ja hammaslääkäriajoista. Lopulta sänkyyn kaatuu pieni ja pökertynyt ampparikomppania. Surrr!

Tiedän, että joskus nauran ja häpeän tätä postausta. Nauran huovuttuneelle tukalleni ja katkenneille kengännauhoille. Tälle koko absurdille elämäntilanteelle. Mutta nyt eletään tässä hetkessä. Rättiväsyneenä, mutta yhdessä. Kolmistaan. Käsikädessä.


Käsikädessä läpi taistelujen <3






sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Mistä nimi Herkkä elämä?

Viime keväänä olin ajamassa kotiin vanhainkodilta, jossa olin tehnyt viikon mittaisen sairaanhoitajan sijaisuuden. Ilta-aurinko loi kauniit säteet tuulilasiin ja puita koristivat pienet, vihreät nuppuset. Kevät, tuo uuden alku, ajattelin. Olin viimeisessä risteyksessä kääntymässä kotipihaan, kun tein päätöksen. Alan kirjoittaa blogia ja kerron avoimesti ja realistisesti sairastumisestani. Kun sahasin autoa parkkiruutun (ja siinähän kesti) ajatus nimestä ennätti syntyä. Herkkä elämä.

Varmaan aavistattekin, että nimi liittyy vahvasti herkkiin silmiini ja elimistööni. En kestä mitään kemikaaleja, myrkkyjä, liimoja, käsittelyaineita, lääkkeitäkin huonosti. Jo lapsena pörröiset lelut saivat kasvoni milloin sinertävän ja milloin punertavan kukertaviksi. 5-vuotiaana minulle määrättiin ensimmäinen penisilliinikuuri sillä seurauksella, että sain niin valtavan anafylaktisen sokin, että meinasin menehtyä vanhempieni käsiin. Olisi todella mielenkiintoista tietää, millaiseen jonoon DNA:ni ovat järjestäytyneet, kun elimistöni on näin herkkä? Joku molekyyleistä taisi ymmärtää väärin, että kyseessä ei ollut parijono.

Blogini nimellä on myös toinen merkitys. Olen nimittän ihmisenäkin herkkä. Nauran herkästi ja lukiossa olimmekin ystäväni kanssa ihan tunnettuja kovaäänisestä kikattamisesta. Taisimme jopa saada Potkiaisissa Vuoden nauraja-palkinnot, sillä käytävillä kaikui yhden jos toisenkin kerran meidän hyväntuulinen nauru. Toisaalta liikutunkin vähästä. Ihan jo pelkään tyttäremme ensimmäisiä joulu- ja kevätjuhlia. Voin jo nähdä ilmeikkään tyttösemme touhuamassa lavalla tonttulakki päälaella ja sukkahousut makkaralla. Nessut ovat tuolloin tälle äidille enemmän kuin tarpeen.

Haluan kertoa teille Hyvät Lukijat blogini avulla, millaista on herkän elämä eli Herkkä elämä. Aina se ei ole helppoa, mutta rikasta kyllä. Tervetuloa mukaan!


Kuva: Mikko Laitinen